Jo aamuvarhaisesta olivat sadepilvet peittäneet koko taivaan; oli hiljaista, viileää ja ikävää kuten tavallisesti harmaina pilvisinä päivinä, jolloin pilvet ovat jo kauan riippuneet peltojen yllä, odotetaan sadetta, eikä sitä kuitenkaan tule. Eläinlääkäri Ivan Ivanytš ja lukionopettaja Burkin olivat jo väsyneet kävelemiseen ja aukea näytti heistä loputtomalta. Kaukana edessäpäin näkyivät vaivoin Mironositskojen kylän tuulimyllyt, oikealla venyttäytyi viimein kylän taa kadoten kukkularivi, ja he molemmat tiesivät, että tuossa oli joen äyräs, tuolla niitty, vihreät pajut ja herraskartanot, ja jos nousi jollekin noista kukkuloista, saattoi sieltä nähdä tämän saman valtavan laajan aukean, lennättimen ja junan, joka kaukaa nähtynä muistutti ryömivää toukkaa, ja kirkkaalla ilmalla sieltä saattoi nähdä kaupunginkin. Nyt tyynellä säällä, kun koko luonto näytti sävyisältä ja mietteliäältä, Ivan Ivanytš ja Burkin olivat läpeensä täynnä rakkautta tähän aukeaan, ja molemmat ajattelivat, miten suuri, miten kaunis oli tämä maa.

Karviaismarjoja. Suom. Ulla-Liisa Heino, 1961

Koteloituneen ihmisen myöhäiset metsämiehet pelastautuvat sateelta, joka sittenkin tulee, Alehinin kartanoon, jossa Ivan Ivanytš kertoo karviaismarjatarinansa.